En halua olla hyvä ihminen

Ystäväni tuskaili hyvänä ihmisenä olemista. Vastasin hänelle seuraavalla tavalla.

”Mutta miksi olla hyvä ihminen? Siksi, että muut voisivat ihailla, että onpa siinä hyvä ihminen. Eikö sekin ole silloin jotain egon pönkitystä? Olla jotain ihanteellista. Vai onko se täydellisyydentavoittelua? Olla virheetön. Haluaako sillä lunastaa itselleen oikeuden tuomita vähemmän täydellisiä ihmisiä. Koska minä pystyn ihanteellisuuteen, niin muidenkin pitäisi.

Minä olen luopunut tavoitteesta olla hyvä ihminen. Suostunut olemaan inhimillinen ja paikoin jopa heikko. Ja väitän, että sen kautta minusta on tullut parempi ihminen. Lämpimämpi, enemmän muiden omaa näkemystä ja tietä kunnioittava. Koska olla hyvä ihminen on samalla sen määrittämistä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Minä en halua olla mustavalkoinen. Tehköön kukin sen mukaan, mikä heille on parasta. Ja juuri tuolla vapaudun toimimaan myös minun parastani kunnioittaen. Ei jotain ihannetta.

Koska hyvä ihminen ihanne on kaiken lisäksi jotain, että siitäkin voi olla montaa mieltä mitä se tarkoittaa. Vaikka pyrkisit olemaan kuinka hyvä, niin silti joku voi osoittaa sormella ja sanoa, että hyvä ihminen ei toimisi noin, vaan näin. Sitä on tuomittu olemaan lopulta epätäydellinen ja vain joissain tapauksissa hyvä, vaikka tekisi kuinka parhaansa. Joten miksi siis yrittää sitä. Olla vain reilusti inhimillinen. Se kun ei silti rajaa sitä pois, että voi toimia omien käsitystensä mukaan tilanteessa parhaimpansa mukaan. Mutta se sallii virheellisyyden. Se sallii reilusti sen, että kaikkea ei vielä osaa. Saa olla luvan kanssa matkalla. Tutkia yrityksen ja erehdyksen kautta mikä ajan kanssa tuntuu parhaimmalta. Sen sijaan, että toimisi toisten määrittämän mukaisesti hyvin.

Olla hyvä ihminen on valtava taakka, kun pitäisi tietää se oikea toimintatapa, vaikka ei vielä kokemuksen kautta tiedä. Ja se vaatimus on pahimmillaan kuristava. Koska jokainen paljastunut epäkohta omissa käsityksissä tuo näkyviin vain aikaisemmat epäonnistumiset. Ja koko tavoitteesta tulee negatiivinen. Kun on inhimillinen ihminen, niin silloin voi nähdä positiivisen. Joka hetki on oman itsensä paras versio. Ei tarvitse kurkkia menneisyyteen häpeillen. Jokaisesta muutoksesta ajattelussa voi olla kiitollinen ja se vain vahvistaa käsitystä siitä, että silti tekee parhaansa. Ja kun se paras riittää. Ei tarvitse olla jotain mitä ei ole. Eikä tarvitse olla valmis, vaan saan ajan ja elämän muovata meitä. Ja niin elämä saa olla kiitollisuuden värittämä matka sen sijaan, että se olisi täynnä ahdistavaa vaatimusta.”