Kiireen loppu

Nyt loppui kiire.
Ja se jatkuva levottomuus, että jotain täytyy tehdä.
Jonnekin mennä.
Jotta voi saavuttaa pisteen.
Niin minkä?
Se on ollut usvassa.
Silmien näkymättömissä.
Kaikkien näiden vuosien ajan.
Vaan nyt laskeutui rauha.
Pää hiljeni.
Voi pysähtyä kehoon ja vain olla.
Nauttia olostaan.
Tämä mielen hiljaisuus.
Tämä sydämen lepo.
Tätä odotin.
Tämän eteen tein työtä.

Keväällä 2016 minä viskasin Lappajärveen ison kiven. Ennen sitä seisoin kokonaisen hiljaisen hetken ajan puntatoimassa kuinka tehdä; jäisinkö Etelä-Pohjanmaalle ja yrittäisin rakentaa jotain itseni näköistä vanhoilla eväillä vai muuttaisinko jonnekin kauemmas etsimään täysin uutta suuntaa. Merkiksi jäämisestä viskasin kiven, joka minulle oli annettu pohdinnan symboliksi.

Myöhemmin keväällä 2020 päädyin lopulta jopa Lappajärven rannalle asumaan unen ja intuition johdattamana. Siinä toteutui samalla 12-vuotiaana asettamani haave, että vielä tuon sykähdyttävän kauniin järven rannalla asun. Eihän minulla ole mitään siteitä paikkakuntaan, mutta muistan lapsen tunteen olleen vahva. Asuntonäytössä sisällä oli tosin samalla enteilevä tunne, että jotakin isompaa on valmisteilla. Jo ennen asunnon näkemistä vatsanpohjaan tuli kipristelevä tunne. Sellainen, joka on ennen toisia treffejä. Kun on jo varmaa molemminpuolinen alkava ihastus ja uudelleen näkemällä varmistuu syntyykö jotain syvällistä vai päädytäänkö lopulta vain ystäviksi. Oli hassua kokea tuo tunne vain mennessä katsomaan mahdollista asuntoa. Mutta paikan päällä ymmärsin tunteen, sillä tiesin heti, että tässä on seuraava kotini. Ja ensimmäisen kerran kotoa pois muuton jälkeen todella tuli se tunne, että nyt minulla todella on koti.

Mutta harva asia on pysyvää. Ainakaan minun elämässäni. Eilen 11.11. eli uusien alkujen porttipäivänä viskasin Lappajärveen toisen kiven. Tuo kivi oli laivan mallinen. Muistuttaen itse asiassa vähän Lappajärven kunnan vaakunaa. Itse kiven olin poiminut Helsingin Lauttasaaresta, Itämeren rannalta. Ja jälleen tuo kiven heitto järveen edusti jotain syvempää, kuin hetken huvia ihaillen kiven veteen muodostamia renkaita. Nyt kivi päätyi järveen lähdön merkiksi. Ja olo oli myös sellainen. Olin kuin satamasta merelle irtautunut laiva. Kokien kiitollisena haikeutta, mutta silti innostuen uuden elämänvaiheen alusta. Mutta ei olo siltikään ollut ristiriitainen. Nyt oli lähdettävä. Oli aika. Päinvastoin tuo pieni kaiho tuntuu rikastuttavan myös uuden iloa.

Tuo lähdön tunnelma oli ja on edelleen jotain konkreettista. Tässä kirjoittaessa ylitän lautalla Itämertä eli sen meren, jonka äärestä laivakiven olin poiminut myöhempää tarkoitusta varten. Kivet juttelevat minulle. Huikkivat itse, että haluavat mukaani. Ja niillä on omat tarkoituksensa. Jos yksi haluaa tulla puhdistamaan maksaa, niin toinen kuiskii, että asia selviää sitten myöhemmin. Kuten tuo laivakivi. Ja kuusi vuotta sen kiven tehtävää kesti odotella. Nyt antaen minulle vapautuksen alueen ja sen ihmisten palvelemisesta. Uudet työt ja ihmiset odottavat.

Minulla ei ole vielä tiedossa mitä ne paikat ja ihmiset ovat. Mutta luotan siihen, että tietäni ohjataan. Kerrottiinhan minulle silloin kuusi vuotta myös se, että minun tehtäväni on jossain kohtaa lähteä maailmalle paikkoja puhdistamaan sekä hoitamaan ihmisiä tavoilla, jotka silloin kuusi vuotta sitten olivat minulle tuntemattomia. Mutta ymmärrys saavutti lopulta minut ja kiven heitto oli sinetti. Olin viimein valmis minulle annettuun tehtävään ja lopulta myös käytäntö asettui kohdilleen. Ja niin eilen alkoi porttipäivän energioissa alkoi seikkailu matkailuautolla Eurooppaan.

Matka on vasta alussa, mutta kaikkien unien, opastuksen ja intuition ansiosta mieli on tyyni. Ei ahdista tai hermostuta, että tiedossa ei ole reittiä, määränpäätä tai aikataulua. Menen sinne, minne uuden tehtäväni myötä ohjataan. Ja uteliaana seuraan, mikä ihmeellinen versio minusta tämän seikkailun myötä kuoriutuukaan. Sen tiedän jo nyt, vaikka matka on vasta alussa, että murheiden aikakausi on viimein ohi. Tuntuu, että elämä on nyt.

Kiinnostaako nähdä enemmän kuvia ja lyhyempiä tarinoita reissun varrelta? Seuraa siinä tapauksessa Facebook– tai Instagram-tiliä.

PS. Elämäni ensimmäisellä laivamatkalla sain luvan reilu 2-vuotiaana lähteä yksinäni pallomereen, kun kiivaasti intin osaavani yksinkin. Mutta palatessani jouduinkin eksyksiin. Minä olin silloin jo reipas ja oma-aloitteinen (vaikka hädän takia vähän itkinkin), joten saapastelin laivan henkilökunnan luo kertomaan isoon ääneen: ”Minä olen Anne Siirilä, Siirilän Pirkon ja Kaukon tyttö. Ja minä olen eksyksissä. Auttakaa”. Ja auttoivat he. Kuuluttivat vanhempia ja jäätiin siihen rauhassa odottelemaan. Odotellessa he kyselivät kaikenlaisia mukavia ja tuntui, että olin muutenkin heille viihdettä, kun nauroivat niin kovasti. Minä olin jo silloin pikkuvanha tarinankertoja. Yhtä lailla kaksivuotiaana olin tarkkaan udellut taloon tulleelta mieheltä nimeä, asuinpaikkaa ja ammattia kertoen tarkasti myös omia ja perheen asioita. Se mies oli seminologi. Ja kyllä ihan todella kaksivuotiaana hoin sanaa seminologi.